ropsimetsässä

keväinen mäntymetsä,

ensimmäinen kangasvuokko,

muurahaiset korttaan raahaamassa ja

minä kannon nokassa istumassa,

muistelemassa aikoja joista on

kulunut puoli vuosisataa

   aika ei ole pyyhkinyt

muistoja,tuoksuja,vapaudentunnetta

jonka äärellä silloin olin, silloin

ropsimetsässä ukkini kaa, jossa

sain kuoria ropsia,saada kämmenet

pihkaiseksi,kuunnella kevään ääniä,

hiljaisuutta joiden läpi kuului

muuttolintujen äänet,talvilintujen lauluset

   nokikaffeet ja eväät maistuivat,

kuten nytkin,

minusta tuntuu että samat linnut

yhäkin liitelevät,laulelevat,

samat pilvenhattarat sinitaivaalla,

vain ukki on poissa ja pystykorva raiku,

ehkäpä kangasvuokkokin, joka kuitenkin

on samassa paikassa,samannäköisenä

kuten minäkin, mutta itsestäni huomaan etten ole

enää se luonnonlapsi,jokapaikkaan venyvä,

rajattomuen mahdollisuuksien ropsinkuorija,

sillä kaikilla meillä on aikamme,

paitsi kangasvuokolla ja ropsintuoksulla,

luulisin