ympäristöni on täynnä elämänaarteita,
kedon kukkasii,
metsän hiljaisii menijöit,olijoit,
suon hallaisii haihtuvii,
elämänhetkii,jotka syntyvät
itsestään,ihellään
en koske mihinkään, sillä useaan en
pysty ja niihin joihin voisin,
en kehtaa,sillä ovathan ne
elämänaarteita
istun kannonnokassa,
metsäkammen
reunassa,lumpeenkukkien
kotimaassa,
olen vain ja aistittelen ympäristöäin,
sillä olenhan elämänaarteiden
äärellä,
kaukaa näen tuulimyllyn
lavan ilmestyvät ikipuun takaa
tasaisin väliajoin
ihminen ja luonto,
kaksi yhteisen matkan kulkijaa
yhteisen olemassaolon matkaajaa,
he ovat kavereita, sillä kumpikin
kunnioittaa toistaan,
siksi he yhäkin ovat,vaikka usein on ollut
karsittavaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti