vanhus,,

vanhus hymyilee ja katsoo

puistossa leikkiviä lapsia,

hymyilee ja samalla silmäkulmastaan

vierähtää kyynel,

yksi kaunis kyynel joka vie hänet

samaan puistoon, vaikka välimatkaa

onkin yhdeksänkymmentä vuotta.

silloin hän oli kuin yksi noista lapsista,

eläväinen,

huomisiin kurottava elämänmieli,

jolla ei muita rajoitteita kuin

vanhempiensa

ohjeet,neuvot.

sitten tuli sota,

kurjuus ja kaikki kauneus katosi 

unelmatkin,

sillä sota tappoi hyvyyden

vanhus katsoo lapsia,

sillä hän onkuin yksi heistä,

muttei puhu mitään, ei hymyile,

itke

unelmoi,

sillä hän tietää sodan vievän kaiken,

vaikkei kaikkea tappaisikaan

radiosta tulee uutiset

joissa rajojamme suljetaan,

sillä venäjä harjoittaa kiusantekoa

rajoillamme työntämällä kolmansien

maiden

kansalaisia

rajaasemillemme

vanhus muistaa mainilan laukaukset,

hän muistaa ne hyvin

ja siksi katseensa kääntyy puistossa

oleviin lapsiin,samalla kun toivoo

ettei näille kävisi kuten hänelle,

sillä sota tappoi hänen äitinsä,isänsä,

veljet ja serkut,mutta

hänet jätti,

jätti katsomaan noita lapsia ja

toivomaan ettei heille samoin kävisi,

sillä hänhän on eläväkuollut