katson metsän pienintä
puuta,ikihongan lasta,
hennon vanteraa,
jolla on tuuhea
tukka,
latvus,joka hulmuaa tyynensäässä
tuulenvireessä
hamuten sinitaivaan korkeksiin,
äiteensä pituiseksi,
isänsä vahvuiseksi
hyvät hetket syntyvät hetkistä joita tehdään korjaillaan, ajankuvaan sovitetaan ja etenkin niistä joissa jokainen luopuu jostakin toistensa ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti