pihakoivu,,

katson pihakoivua,

isoa ja tuuhevaa,

pihapiirini luontevaa,

jossa lintuset levähtää,

lauluttuu,

sitä jonka juuressa on pihakeinuni,

paikka jossa aistin elämää,

kehrään uusia,

muistelen eilisiä

 

muistelen

sitä hetkeä kun istutin sen,

se oli pieni,

viaton ja taipuvainen puolimetrinen,

joka lojui tienpientareella juurineen, sillä

kaivinkone oli ojia kaivaessaan nyhtänyt sen

kasvualustaltaan,paikasta josta äitinsä oli

sahattu polttopuiksi

 

tunnen elämänlämpöä

katsellessani puuta,

sen oksia,

lehtiä,

siksi usein kiedon käteni rungon ympärille

ja olen, ja olen ja vielläkin

 

elämä on pienistä asioista kiinni,

sattumien kohtaloita,

tuhansia hetkiä,jotka toisin ollessaan

eivät olisi nykyisiä,

kellään, ei koivullanikaan,

minulla,yhteiskunnalla,

sen suurimmalla pienimillä,

sillä sattumilla on suurempi merkitys

kuin

arvaammekaan

 

palaan mielissäni hetkeen jolloin aamulenkillä ihastelin

siistittyjä tien vierustoja,

kun samalla katseeni kohtasi

hylättyn koivupuun lapseen,

minun tulevaan pihakoivuni,

elämäntähteeni,lämmön ja rakkauden

keinuttelijaan