oravanpoika kurkkii
ikipetäjän
ylimmältä
oksalta,
juuri sen sen kotokolosensa oksalta,
jossa hällä on elämän
makoisaa,
siin se miettii elämän syvimpiä,
viheltelee syystuulille ja
kumartaa luontoäiteelle,
joka aamuauringon säteiden kanssa
hälle hymyilee
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti