alakuloinen luontokukka
hymyilee
vienosti
syksyn tummenevassa
illassa jota rajuilma tuulettelee
pysähdyn kukkasen luo,
katselen sen vahvaa varttaan
terälehtiään,
joista on sammuneet
suvenvalot,
hymyilen hälle,
sillä hän on antanut
minulle koko kesän kauniita hymyjä,
heilutellut ja hyväntuulisesti
supatellut kun olen tätä
polkua kulkenut,
polku joka on mun kotopolkuni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti