heinäkuinen luontoaamu...

heinäkuinen
luontoaamu kylpee
aamukasteessaan,
linnut ruokkivat kiivaaseen
tahtiin poikasiaan,
hämänhäkin seitit ovat
viritetty,
väistän niitä, mutta lntusten
äänet rytmittävät
matkaani kalapaikalle
ikimetsän lammelle,
lumpeenkukan kotolammelle,
joka on luontoäiteen
kaunein luomus
näillämain

ongen kupu on painunut
jo
riittävän monesti
pinnan alle ja vasussani
on
soppakalat, joten jään hetkeksi
rantamaille ja seuraan
luonnon elämää,
keittelen samalla nokikahvit

lammenpinta on tyynen tyyni,
sinitaivas heijastuu pinnastaan ja
samalla näen korkeuksissa
tuulihaukan joka on luontolintusten
taitavin liitelijä, nopean notkea
sulavan sukkela

lammenpinnalla vesisirkka luistelee
taidokkaasti, huilailen välillä
lunpeenlehdellä joka on kauniissa
kukassaan

telkkä on vastarannan pesässään,
se pitää poikasilleen luentoa
elämän perusjutuistsa,
uskon äänen perusteella
että perille meni, sillä pesänsä sivustalla
sorsaemo uitattaa seitsemää poikastaan
syrjemmälle

kahvit on juotu ja reppu pakattu
paluumatkalle ja samalla
katseeni kohdistuu
koivunkarahkaan jossa päivystää
ilves, tuo ystäväni joka ottaa usein osaa
näille onkireissuilleni,
sen katse seuraa tekemisiäni ja näen kuinka
se viiksiään sukii huomatessaan kuinka
jätän osan kaloista sille, perattuna, sillä
ilvekseni tykkää suomustetuista
körmyniskoista

ikikallion päällä makoilee
ikimetsän valtias,
otso mesikämmen joka sekin
tietää tarkalleen liikkeeni,
huomioin hänetkin, sillä toin
hunajapesästäni isohkon
hunajatuokkosen, sillä se on
otson maukkainta herkkua

matka jatkuu ja saavun
lehtometsän seutuville,
istahan, sillä polveni
narskuvat, olenhan talsittanut niitä
jo yli puolivuosisataa

katseenni osuu kiiltomatoon,
joka etsii sulhoaan,
sillä on kauniin valoisa olemus,
joten uskon sulhoja tulevan
jonoksi asti

viimein olen kotonain,
kissani tervehtii ensiksi,
koirani sitten ja viimeiseksi
emäntä,
hymyilemme jokainen,
sillä näin meillä on ollut
tapana