kun
katselen
ikimetsän
huojuntaa,
kuuntelen sen tasaista
tuhinaa,
rauhoitun,
sillä täältä saan sen tunteen
että minustakin,
arkeni kuluttamasta on viellä
tuntemaan
aistimaan
jylhät puut ylettyvät
sinne missä
luontohaukka mielellään pesii,
käki kukkuu
ja pienet sirkuttelijat
toisiaan halaavat
istahan kivelle,
katselen
siinä juoksentelevia
muurahaisia ja luontokaikkeuden
muita vipeltäjiä,
mutta
eivät välitä minusta,
paitsi yksi joka istahti
polvellein,
kahteli kauniilla silmillään hetken
ja sitten pyrähti pois,
sillä hällä oli siivet,
kun muilla vipeltelijöillä jalkoja
useimpia pareja
lintusen kevät on alkanut,
muuttolinnut saapuneet,
parhaat pesäpaikat varatut,
uusia tuotapikaa aherrellaan,
oksien kolosiin taivutellaan,
pehmikkeeksi sammalia haetaan
täällä ikimetsän siimeksessä
on
ihmisen hyvä olla,
mutta viellä paremmin täällä
viihtyvät he jotka eivät paistattele päiväänsä
ihmisten läheisyydessä,
siksi olen tyytyväinen ettei ihminen ole
karsinut tätä kauneinta luontomaisemaa,
joka elättää meitä kaikkia,
myös heitä,
jotka eivät täällä näe
muuta kuin karsimisen innon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti