Istun mökkini rappusilla.
Katson lintuja, niitä, jotka eivät etelän matkoista
välitä.
He ovat kavereitani.
Mökkini hirret elämää sinertää,
viime vuosisadan alkupuolella
mökki oli savotta kämppä.
Pihkasten ihmisten huili kämppä.
Minä perin , perin, kun kukaan
muu ei halunnut periä.
Polttelen sätkääni, savuavaa.
Olen itsestäni taudit karkoittanut, olen
luonnon luoma, olen
sen helmoissa viihtyvä,
olen osa lintujeni pyrstösulkija.
Kiirettä ei ole.
Vuodenajat tulevat ajallaan, aamut valkenevat,
kun niiden aika on.
Koppakuoriainen ei viitsinyt kiertää jalkaterääni,
kiipes kengän päälle, putos maahan, kellahti selälleen,
aikansa voimisteli ja sai jalat alleen, jatkoi matkaa.
Itsepäinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti